tiistai 10. tammikuuta 2012

Äiti tulee sitten iltapäivällä hakemaan, heippa!

Onneli ehdotteli jo marraskuussa kommenttiboksin puolella aihetta, joka on niin mielenkiintoinen etten voi olla siihen tarttumatta  "Olisi kiinnostava kuulla, etenkin nyt kun olet palaamassa töihin, että millaiset seikat sihen vaikuttaa ja koetko että juuri omassa työssäsi putoaisi kelkasta jos olisi pidempään pois ja kuinka paljon määrittelee itseään ammatillaan. Itse rakastan työtäni valtavasti, ja mietin miten voisi saada myöhemmin vähän molempia..."

Oma töihinpaluuni juuri siinä vaiheessa, kun se joulukuun alussa tapahtui, oli oikeastaan aika monenkin asian summa. Vaikka kovasti olisin halunnut olla vielä pidempään kotona lasten kanssa, painoivat taloudelliset syyt vaakakupissa sen verran raskaasti että seinä tuli vastaan Nupun tullessa 11-kuukauden ikään. Meistä ei vaan ole kituuttamaan, varsinkaan kun Lahden kunta ei tarjoa hoitorahan lisäksi minkäänlaista kuntalisää. Omakotitalo lainoineen ja odottavine remontteineen on myös sellainen "pikku juttu", jota ei yhden ihmisen palkalla noin vain hoidella - ei varsinkaan kun hankinnat on aikoinaan mitoitettu kahden palkansaajan tuloille.

Toimiston aamuvirkku on ensimmäisenä paikalla melkein heti 7:n jälkeen

Mutta olihan päätöksissä myös se ihan positiivinenkin puoli. Se, että minä aloin jo kaivata omaa työtäni. Niinkuin Onnelikin, myös minä rakastan työtäni/ammattiani. Olen haaveillut vaatesuunnittelijan ammatista jo pikkutytöstä asti ja se on määritellyt ja määrittelee varmasti vieläkin minua ihmisenä todella paljon. En varmasti kertoisi ammatistani tuolla blogin kuvauksessa melkeinpä ensimmäisenä asiana itsestäni, ellei se olisi minulle niin tärkeää.

Äitiyslomalla kotona oleminen oli kyllä ihanaa. Sain olla kaikki päiväni rakkaiden lasteni kanssa ja puuhailla kaikkia kivoja kotijuttuja, mutta aina välillä hiipi se sellainen tunne että minusta olisi "enempäänkin" (tiedän, tyhmä sanavalinta kun kotiäitiys on niiiin paljon ja oikeasti maailman hienoin ammatti"). Halusin olla mukana vaikuttamassa johonkin muuhunkin kuin että mitä tänään syötäisiin tai puettaisiin päällemme.

Ihan vähän pelkäsin myös tuota Onnelin mainitsemaa kelkasta putoamista. Oma työnihän on jatkuvaa trendien seuraamista ja uusien juttujen haistelua ja kyllä se ihan totta joulukuun alussa tuntui siltä että." apua, mistä tätä nyt aloitettiinkaan tekemään - mistä minä mitään tiedän?". Onneksi tuuraajani oli juuri laittanut viimeisimmän malliston maailmalle mallituksia varten, joten aivan kylmiltään minun ei tarvinnut alkaa mallistoa vääntämään (se homma alkaa olla edessä nyt tässä ihan piakkoin), mutta silti omaan työhön oli alkuun aikamoinen totuttelu.
Mussukoiden kuvat seinällä joko lievittävät tai pahentavat ikävää - riippuu ihan päivästä

Totuttelua on tietenkin ollut myös arjen pyörittämisessä päivähoitojen ja miehen vuorotyön kanssa - ja on edelleenkin. Enkä voi sanoa, etteikö olisi ollut rankkaa. Onneksi lapset ovat päivät perhepäivähoitajalla, joka tuntuu mukavalta ja luotettavalta ihmiseltä ja jonka luo heidät voi hyvillä mielin jättää. Olisi kamalaa jättää aamuisin lapset hoitopaikkaan itkemään, mutta niin ei ole käynyt kuin muutamana ensimmäisistä päivistä.

En tiedä onko se ihan hassua, mutta jotenkin minusta tuntuu että jaksan kuitenkin jollain tavalla ehkä henkisesti paremmin nyt kun olen töissä. Itseni toteuttaminen työn kautta tuo minulle sellaista henkistä hyvinvointia, kai se on jotain itselle näyttämistä että olen hyvä tässä mistä tykkään, en ole turha. Kun saan päivät toteuttaa itseäni ja ajatella aika pinnallisiakin asioita (niin, en todellakaan voi väittää että ammattini vakavuus vastaisi jotain aivokirurgiaa), olen iltapäivällä täysin rinnoin valmis vastaanottamaan syliini kaksi ihanaa mussukkaani ja heittäytymään ihanan lempeään äidin rooliin.

Työpaikan automaattikahvi on pa-haa. Yök.


Jännä muuten, miten tätä kirjoittaessani tunsin koko ajan olevani hieman varpaillani. Että voinkohan sanoa niin tai näin. Tai että mitenköhän tämän muotoilisi ettei kukaan nyt vain ota nokkiinsa tai ymmärrä väärin. Ovat tainneet nämä kotiäidit vs uraäidit-keskustelut vaikuttaa minuunkin niin, että saavat tällä tavalla varomaan.

Toivon kuitenkin ettei kukaan ainakaan loukkaannu mistään sanomastani - minä ymmärrän hyvin kummankinlaisia äitejä. Arvostan kotiäitejä, jotka antavat lapsilleen maailman parasta hoitoa ja ymmärrän uraäitejä joille myös työ on tärkeää ja yksi keino pitää äidinkin henkisestä hyvinvoinnista kiinni. Minä haluaisin ajatella että olen molempia, päivällä olen työssäkäyvä äiti, jonka lapsia hoitaa hyvä ja kiva hoitaja ja muina aikoina olen lempeä ja lämmin kotiäiti, joka myös antaa lapsilleen maailman parasta hoitoa - virkeänä ja hyväntuulisena, työnsä piristämänä äitinä. :)

6 kommenttia:

  1. Mä uskon, että jokainen äiti haluaa tehdä parhaan mahdollisen ratkaisun. Ketään ei tarvi syyllistää valinnoistaan. Sivullinen ei voi tietää kaikkia päätökseen vaikuttaneita asioita. Kaikki haluaa varmasti parasta lapselleen!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Heidi! Näinhän se on, ja itsestä ainakin tämä tilanne tuntuu nyt hyvältä. :)

      Poista
  2. Tämä oli tosi kiva kirjoitus sinulta! Tsemppiä arjen pyöritykseen :)

    VastaaPoista
  3. Olipas mukava lukea tälläinen kirjoitus. Itse palailen töihin elokuussa, neiti silloin 2v. ja tuskailen jo nyt töihin paluuta. Omalla tavalla olen varmaan jo valmis ja joskus aika kypsä tähän kotiäidin elämään, mutta jotenkin sydäntä särkee viedä neiti päiväksi hoitoon. Oma työ on muuttunutkin kovasti poissaoloni aikana ja en tiedä edes onko se sitä mitä enää haluan tehdä...

    Uudeksi lukijaksi ilmottaudun samalla! Ja kas... asumme näköjään samassa kaupungissa :)

    VastaaPoista
  4. Moi Janica ja oikein paljon tervetuloa lukijaksi! Mahtavaa kuulla että siellä ruudun toisella puolella on muitakin lahtelaisia! :) Tunnen kyllä tuskasi töihin lähdöstä, mutta nyt voin jo kokemuksella kertoa että se tekee myös hyvää. Kaksivuotiaalle on jo ihan mukavaakin mennä hoitoon - meillä ainakin Puntti (nyt 2v8kk) on nauttinut paljon siitä että saa päivät leikkiä hoitokavereiden kanssa ja itsekin jaksaa varmasti olla virkeämpi äiti kun miettii välillä muutakin kuin lapseen/kotiarkeen liittyviä asioita. :) Ja onneksi teillä on vielä monta kuukautta aikaa nauttia yhdessäolosta.

    VastaaPoista