sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Sopeutuja

Puhdas, valkoinen paperi on ahdistava - siihen on piirrettävä edes yksi hapuileva viiva, joka antaa osviittaa tulevalle.

Vanha talo on parempi kuin uusi, joka aiheuttaisi ahdistusta liian monilla valintamahdollisuuksilla.

Työ, jolla on jonkinlaiset raamit ja säännöt, on helpompi kuin vapaat kädet tehdä mitä vaan.

En tiedä johtuuko so horoskooppimerkistäni (kalat=jokapaikkaan sopeutuva haaveilija) vai mistä, mutta tunnen itseni kotoisimmaksi tilanteissa, joissa minun ei tarvitse olla kaiken alku ja juuri, alkupisteen tai rajojen päättäjä.

Sisustajana olen kaikkien asuttamieni kotien perusteella päätynyt siihen, ettei minulla ehkä ole varsinaista suosikkityyliä tai aikakautta, jonka mukaan haluaisin aina sisustaa. Mieluisinta on tarkastella asuntoa tai taloa itseään ja lähteä sen pohjalta liikkeelle. Kun asutin ensimmäistä omistusasuntoani, 50-luvulla rakennettua kaunista kerrostalokaksiota, olin innoissani kun sain sisustukseni osaksi mummini kampauspöydän samalta vuosikymmeneltä. Modernimmassa kerrostaloasunnossamme olin taas myös kuin kala vedessä modernimpien kalusteiden ja sisustuselementtien kanssa. Nyt, 50-luvun rintamamiestalossa hingun vanhoja kalusteita, pitsiverhoja ja mummolatunnelmaa. Pidän kaikesta, mikä sopii ympäristöönsä.

Edellisessä kodissamme rakastin matalaa, suoralinjaista tv-tasoamme - täällä olin heti valmis heittämään sen kaatopaikkakuormaan, kun ensimmäinen Puntin aiheuttama vaurio ilmaantui. Pitsiverhoja luulin inhoavani, kunnes huomasin, että haluan pönttikseemme vain ja ainoastaan pitsiverhot.

Myös pukeutumisessa pidän siitä, että on jonkinlaiset säännöt tai raamit, jotka määräävät ja joiden sisällä voin sitten tehdä pieniä luovia ratkaisujaa. Rakastan pukukoodeja, eikä mikään ole niin mielenkiintoista kuin pukeutumisetiketistä lukeminen. Olen juuri niitä ihmisiä, jotka pyörittelevät silmiään häissä valkoisiin pukeutuneelle vieraalle, tai ihmiselle joka ei kirkossa peitä hartioitaan (ja kyllä, minulla oli olkaimettoman morsiuspukuni kanssa kirkkoa varten erillinen bolero).

Vähän aikaa sitten huomasin myös, että minun on hyvin vaikea olla se, joka keksii joukolle yhteistä tekemistä. En minä halua päättää - itse kun saan kuitenkin itseni viihtymään, oltiinpa sitten lähes missä vaan. Ei minua ehkä kiinnostaisi lähteä Korkeasaareen elukoita pällistelemään, mutta hei, kaunis ilma - lähdenkin siis vain ulkoilemaan ja saamaan vähän lisää päivetystä.

Anna siis minulle paperi, johon olet piirtänyt pisteen, päätä sinä minne mennään, osoita minulle paikka ja kaikki on hyvin.

Kuulostaako tutulta? En varmaankaan ole ainoa, jota liika vapaus ahdistaa? Vai?

1 kommentti:

  1. Kuulostaa aika tutulle, ainakin sisustamisen ja olemisen kanssa. Itekään en oikein "tykkää" olla se joka keksii minne mennä tai mitä tehdä. Tykkään kyllä tehdä päätöksiä ja johtaakin, mut on asioita joissa kaipaa ainakin sen toisen siihen rinnalle jakamaan "vastuu". Olen vaaka, ikuinen tasapainottelija, neiti Sveitsi, joka ei sanoo mieluummin ehkä kuin kyllä tai ei ;)

    VastaaPoista