maanantai 16. elokuuta 2010

Kuin käsi puuttuisi

Pitkän tauon jälkeen moikka vaan kaikille! Kesä on (niinkuin muillakin) ollut hyvin hyvin hikinen, kiireinen ja silti ihana - vaikka lomasta ei ole ollut tietoakaan!

Koska lomaa, eikä siten myös lomamatkojakaan ole Suomessa tehtyjä pieniä viikonloppureissuja lukuunottamatta ollut, yritän saada kaiken ilon irti huomenna starttaavasta työmatkastani Lontooseen. Tässä todennäköisesti suurin apu on se, että saan matkaseurakseni oman rakkaan mieheni! Kun päivät viettää tehokkaasti töitä tehden ja ideoita ja inspiraatiota imien, voi illat hyvällä omallatunnolla pyhittää rentoutumiselle ja yhdessäololle. Onneksi mieheni ei ole niitä tyypillisiä suomalaisjössiköitä joille vaatekauppojen koluaminen on kirosana, sillä niitä tullaan kiertämään matkan aikana oikein urakalla - sekä työksi että huviksi ;)

Työmatkalle lähteminen herättää tällä hetkellä paljon ristiriitaisia tunteita ja kyymeleitä on tullut vuodatettua jo useammankin kerran. Sillä vaikka onkin mukavaa päästä pitkästä aikaa Suomen ulkopuolelle (edellisestä ulkomaanmatkasta kun on kohta jo 2 vuotta) ja viettää aikaa kahden kesken miehen kanssa, on aivan raastavan tuskallista olla erossa omasta pikku kullanmurustani. Puntti lähti jo eilen mummin ja papan huomiin Mikkeliin ja voin kertoa, että kyllä oli eilisilta vaikea. En ole koskaan vielä nukkunut yötäni ilman, että Puntti on vähintään 10 metrin päässä minusta, joten eilinen välimatka tuntui aivan siltä kuin minulta olisi viety käsi tai jalka. Jotain todella oleellista puuttui ja se todellakin tuntui. Vaikka yritimme piristää iltaa käymällä elokuvissa, tulivat kyymeleet taas autossa kotimatkalla. No, ehkä minulla on lupa tähän. Herkkä hölmöläinen olen ollut aina ja tämä tilanne on niin uusi ja erilainen, ettei tähän varmasti heti voikaan tottua.

Mutta eiköhän tämä tästä. Se on ainakin varmaa, että Puntti on mummin kanssa maailman parhaassa hoidossa ja pärjää kyllä reippaana poikana vallan mainiosti äitin ja isin reissun ajan. Vaikeinta tämä varmasti onkin juuri minulle. Mutta ehkä myös ihan hyväksi. Olisihan tämä ensimmäinen ero voinut lyhyempikin olla, mutta enhän minä tämän matkan pituudelle tai muille olosuhteille mitään mahda. Varmasti tässäkin, niinkuin parisuhteissakin, ikävä voi tehdä vaan hyvää. Jospa palaankin Lontoosta entistä parempana ja ihanampana äitinä?

Toivotaan niin, ja toivotaan että työstä ja kiireestä huolimatta saan matkasta paljon irti niin työtäni, kuin itseänikin ajatellen. Pienen hemmottelu-ja lepohetken saan ainakin jo tänään, kun aloitamme työpäiväni jälkeen matkan Helsinki-Vantaan Hiltonissa. Mieheni ajatteli varata sieltä huoneen ensi yöksi, jotta pääsemme matkaan hyvin levänneinä - ja syöneinä (Hiltonin aamiainen on ehkä paras aamiainen minkä tiedän, nam). Hyvin ajateltu.

Puntti, jos luet tätä mummin kanssa: Hirveästi haleja ja rutistuksia ja pusuja mussu-poskillesi! (Mummi varmasti antaa sinulle niitä sitten oikeasti kun äiti ei täältä voi kuin toivotella niitä)

Heippa taas!

ps. Molemmat kameran akut on ladattu! Toivottavasti muistikortille tallentuu jotain hauskaa tännekin esiteltäväksi. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti