torstai 19. marraskuuta 2009

Luomiskaipuu

Tulen aina ihan äärettömän kateelliselle tuulelle katsoessani Suomen muodin huipulle-ohjelmaa. Tuntuu niin epäreilulta, että siellä ne vaan saavat toteuttaa itseään, olla luovia, suunnitella ja ommella - ja minä istun sohvallani tumput suorina vain katsomassa mitä toiset saavat aikaan. Tahtoisin niin paljon itsekin olla mukana jossain, missä minulle annettaisiin tehtäviä, joiden antamien rajojen sisään saisin keksiä uusia juttuja ja näyttää mitä osaan (tai sitten en osaa - mutta saisinpa edes mahdollisuuden yrittää).

Olisihan minulla kotonakin mahdollisuus itseni toteuttamiseen. Omistan ompelukoneen ja mallinuken - ja kankaitakin löytyy aikamoinen määrä. Jotenkin vain tuntuu, että tarvitsisin jonkin päämäärän - syyn, jonka vuoksi aloittaa. Välillä on oikeasti todella kova ikävä takaisin kouluun, aikaan jolloin luovuus kukoisti ja kaikille projekteille oli olemassa päämäärä. Jos ei muu, niin kurssin läpäiseminen - mutta useimmiten se ainakin salaa oli olla paras.


Koska olen vaatesuunnittelija, minulta kysytään usein teenkö vaatteita itselleni. Voin kertoa, että en todellakaan. Aina kun alan pohtia, josko tekisin itselleni jonkin vaatteen, saan ensin kamalan hienoja visioita innovatiivisista luomuksista, joita voisin tuntitolkulla hioa ja väkertää. Sitten alan miettiä omaa tyyliäni ja puen mielessäni itseäni noihin luomuksiin. Vähä vähältä karsin mielessäni asun yksityiskohtia, että se näyttäisi enemmän minulta, kunnes huomaan, että jäljellä on jotain niin simppeliä ja tavallista, että on paljon helpompaa kipaista lähimpään ryysyliikkeeseen ostamaan se. En siis koe itseäni tippaakaan inspiroivana kohteena itselleni.

Asiakastöitä sen sijaan rakastan - niin kauan kun niissä on edes jonkin verran suunnittelua mukana (ihan oikeasti, minä en ole mikään ompelija!). Minusta on ihana saada uusi toimeksianto, jossa vaatteelle asetetaan tietyt vaatimukset ("pakko saada pitkä iltapuku!") ja rajat ("en haluu, et mun tissit näkyy", "sen pitää olla musta"), mutta toive saada jotain uutta, jotain mitä ei ehkä kaupasta löytäisi. Ja sitten saan Marko-Paanasmaisesti näyttää piirtämiäni kuvia ja vaihtoehtoja, kuunnella tarkkaan toiveita ja iloita siitä hetkestä, kun yhdessä asiakkaan kanssa pääsemme samalle aaltopituudelle. Hän saa minut tajuamaan, mitä toivoo ja minä osaan sitä hänelle tarjota.


Vaikka en oikeasti ehkä edes jaksaisi tai ehtisi, alan melkein toivoa, että joku pyytäisi minulta edes vanhojentanssipukua. Vaikka tiedänhän minä senkin, että tämä tunne helpottaa varmasti kun keväällä jatkan taas töissä. Ja sitten ei varmaankaan mene kauaa, kun en töiden jälkeen iltaisin jaksa luovuutta miettiäkään, vaan haluan keskittyä ihan johonkin muuhun. Vaikka lenkkeilyyn.

Huoh. Kyllä osaa olla väsyttäviä tällaiset pohdinnat.

Postauksen kuvituksena yksi kouluaikojen tuotoksista - Uniikkivaate-kurssilla valmistunut mekko, joka sai inspiraationsa synkistä seireeneistä, piirtyi minun kätösistäni ja sai lopullisen muotonsa oman ryhmäni ompelemana. Olin aika ylpeä, kun keväällä 2005 teoksemme pääsi yleisön eteen Helsingin muotimessuilla. Harmi vaan, etten itse päässyt paikalle.

ps. Vihdoinkin oikea kilpailija putosi!

2 kommenttia:

  1. Olis toimeksianto: kaiffarin häät helmikuussa ja asua vailla oleva sista. (Tai siis onhan mulla se siun häissä ollut puku, mutku......) Josko jotain pikkasen fiftarityylistä..? ps. Kiitos viimosesta. Onko väärin, jos himoitsee juustokakkua aamiaiseksi?

    VastaaPoista
  2. Arvasin, että pelastus pulmaan tulee sieltä suunnalta! Tekee mieli kysyä, että kuka on menossa naimisiin, mutta sen selvittäminen hoituu kivemmin puhelimessa. Kuten myös projektin aloitus.

    Se on ainoastaan oikein ja kohtuullista! Ite mietin, että kehtaisko jo avata ne teidän tuomat suklaat. Mmmmm..

    VastaaPoista